Luin, kuten moni muukin eläinten hyvinvoinnista kiinnostunut, Laura Gustafssonin uusimman kirjan Mikään ei todella katoa. Se on romaani, joka kertoo ihmisestä ja tämän suhteesta muunlajisiin eläimiin ja toiminnasta eläinten aseman parantamiseksi. Kirjassa kuvataan eläinten vapautukselle omistautuneen aktivistin elämää ja ajattelua, sitä miten lajisorto on tuskallisella (millä muullakaan) tavalla läsnä kaikkialla yhteiskunnassa, sen jokaisella tasolla ja mitä jotkut ovat valmiita tekemään sen vähentämiseksi.

Mikään ei todella katoa on romaani, mutta ei fiktiota. Kirjan henkilöissä on vaikutteita paitsi eläimistä Lauran elämässä (Pentti-possu on selvästi Saparomäen Paavo), myös eläinoikeustoimijoista, joita Gustafsson henkilökohtaisesti tuntee. Osa tarinan kertojasta perustunee Lauraan itseensä, joka on kirjoittanut, puhunut ja muutoin toiminut vuosien ajan eläinten alisteisesta asemasta suhteessa ihmisiin.

Tunnettuna kirjailijana ja yhteiskunnallisena keskustelijana Lauralla on valtaa, jota hän onneksi käyttää hyvään ja tärkeään eli muun muassa muunlajisten eläinten asemasta puhumiseen, mutta silti hän tarttuu eläinten turvakodissa lapioon ja kauhoo eläinten paskaa. Arvostan.

Itse aloin seurata Laura Gustafssonin tekemisiä vuosia sitten luettuani hänen kolumninsa simpansseista. Minäkin muistan Travis-simpanssin, hänen tarinansa ja kohtalonsa villiä eläintä ymmärtämättömien ihmisten käsissä. Silti tarinan paha susi, tai siis simpanssi, on monien mielestä juurikin Travis. Ihminen sählää ja satuttaa ja eläin maksaa yleensä suurimman hinnan. Vaikka suuret kädelliset – jotka ovat hyvin älykkäitä – ovat olleet myös minulle pitkäaikainen kiinnostuksen kohde, niin kuten ei Laurakaan, minäkään en vaadi eläimiltä erityistä älykkyyttä tai ihmisenkaltaisuutta (ihminen on oikeasti simpanssin kaltainen, ei ainoastaan toisin päin) nähdäkseni eläinten itseisarvon, intressejä, pelkoja, pyrkimyksiä sekä halun ja oikeuden elää ilman kärsimystä. Ihmisen eläimille aiheuttama kärsimys on usein paitsi julmaa myös turhaa, vältettävissä. Sille on vaihtoehtoja. Vaihtoehtojen ottaminen käyttöön vaatii ihmisiltä toimia, joihin tämä kirja osaltaan rohkaisee.

Eräs merkittävä tapa alistaa jotakuta on toiseuttaa hänet, luoda hänestä kuva jonain täysin muuna kuin itse on, vähempiarvoisena, kuten ihmiset usein toisilleen ja etenkin muunlajisille eläimille tekevät. Sitä vastaan pitää puhua ja muuten toimia. Yksi teoksen päähahmoista onkin Epikuros-koira. Epikuros ei ole se, vaan hän. Muunlajisten eläinten kohtaaminen ja puhutteleminen persoonina, joilla on tarpeita ja haluja, herättää monissa vahvoja kielteisiä tunteita. ”Ei eläin ole hän.”

Täysin ihmiskeskeisessä ajattelussa tämä ei varmasti olekaan mahdollista, mutta onneksi ihminen pystyy ainakin periaatteessa käsittelemään ja omaksumaan uutta tietoa ja täten ihmisen on mahdollista nähdä muunlajiset eläimet arvokkaina yksilöinä, joita meillä ei ole lupa alistaa ja käyttää. Eläinten tappamiselle, vangitsemiselle ja tuotteistamiselle on vaihtoehtoja. Lait sanovat, että kaikki tämä on ok, ja muuttaaksemme tätä ihmisten eläinkäsitystä on muutettava.

Vegaanina, ja äänekkäänä sellaisena, ja eläinten vapautuksen kannattajana olo on ollut aika ajoin varsin yksinäinen. Jostain syystä kaikki eivät käsitä, että vegaania saattaa turhauttaa, kun joku julistaa rakastavansa eläimiä samalla hyödyntäen niitä lukuisin eri tavoin. Ettei riittävän moni tunnu ymmärtävän, vaikka yritän selittää ja perustella linkkejä, valokuvia ja muita todisteita tiskiin laittaen, miten lajisorto toimii ja miksi myös muunlajisten eläinten kuuluu saada elää, ja vieläpä hyvää elämää. Ei vain olla jonkin ominaisuutensa tai osiensa takia olemassa, vaan elää, omiensa kanssa taikka yksin, mikä millekin yksilölle ja lajille on ominaista ja mieleen. Sellaista elämää, mihin ei ”virikkeeksi” puukeppi tai tennispallo häkissä riitä. (Häkkiä ei edes pitäisi olla.) Sellaista elämää, missä yksilöt saavat muodostaa pareja, perheitä ja muita porukoita, liikkua paikasta toiseen, väistää tarvittaessa. Nukkua, syödä ja juoda. Leikkiä ja levätä. Hoivata toisiaan. Nämä ovat perusasioita, joita me ihmiset itsellemme ja toisillemme haluamme. Noita asioita meidän pitäisi vaatia, mahdollistaa ja sallia myös muunlajisille eläimille.

En tietenkään ole koskaan ollut ajatuksineni yksin, vaikka paikoin siltä onkin tuntunut. Niiden vuosien aikana, kun olen ollut vegaani ja osallistunut eläinoikeustoimintaan, olen tavannut satoja ”kaltaisiani”. Tätä ennenkin heitä, jotka tajusivat jotain hyvin olennaista ennen minua.

Kiitos teille, kun jaksoitte toimia ja kertoa eläinten oloista ja niistä kerrotuista valheista minullekin.

En ole aiemmin lukenut meistä kertovaa kaunokirjaa. Siihen on ladattu paljon odotuksia, jotka mielestäni lunastetaan. Kirjassa on paljon tuttua, samaistuttavaa. Kuinkahan moni vegaani on järkeillyt, joko täysin tai osittain tosissaan, että kannattaisi tapailla ainoastaan sekasyöjiä ja ”veganisoida heidät”, vaikka hyvää seuraa jo valmiiksi-vegaaneissakin on. Tai montako kituvaa, kuolevaa ja kuollutta eläintä olemme nähneet voimatta tehdä kyseisen yksilön hyväksi mitään, tai ainakaan tarpeeksi. Ja miten usein vanhemman polven vegaaneille on tarjottu jälkiruuaksi hedelmäsalaattia. Hah.

Mikään ei todella katoa on kirja paitsi ihmisten eläimille aiheuttamasta kärsimyksestä, mutta myös siitä, miten turhautuneita ja väsyneitä monet eläinten vapautusta ajavat ovat. Väsynyttä eläinoikeusaktivistia ei pidä verrata omaa häntäänsä järsivään tarhakettuun, jälkeläisensä kerta toisensa jälkeen menettävään nautaan tai silppuriin heitettävään kukkotipuun, mutta ei eläinten kärsimystä todistavien paha olo merkityksetöntä ole.

Mikään ei todella katoa kertoo historian oikealla puolella olemisesta. Kirja herättänee ajatuksia myös muissa kuin niissä, joilla on omakohtaista kokemusta toiminnasta eläinten aseman parantamiseksi. Toivon, että yhä useampi tämänkin kirjan luettuaan muuttaisi omaa suhdettaan muunlajisiin eläimiin, jotta se hyödyttäisi myös eläimiä.

On valtava epäsuhta, että aivan liian moni sulkee silmänsä siltä kokonaan kuluttaen ja muutenkin toimien eläinten kannalta kestämättömällä tavalla, kun taas jotkut haluavat tietää kaiken voidakseen puuttua lajisortoon.

”En jaksa hiippailla öisin teidän pihoillanne. Se on helvetin rasittavaa, enkä enää tiedä, onko siitä hyötyäkään. Minun on silti pakko jatkaa katsomista, he ansaitsevat tulla nähdyksi”, kirjassa lukee.

Kirjassa, kuten eläinoikeustoiminnassa, on läsnä jatkuva pohdinta: mikä on paras tapa auttaa eläimiä. Onko se eläinten olojen dokumentointi, tiedon jakaminen, yksittäisten eläinten vapautus vai jokin muu?

Toiset haluavat lätkäistä kaiken näkemänsä verineen, haavoineen ja tappoineen muiden kasvoille, jotta hekin havahtuisivat. Koska toki he muuttaisivat toimintaansa, jos vain tietäisivät? Mutta se ei toimi, sanoo joku. Tulee vastareaktio. Niin, jotkut tosiaan uhkailevat syövänsä entistä enemmän lihaa, koska vegaanit. (Minuun faktojen kuuleminen toimi ja häpesin, että edelleen osallistuin eläinten hyväksikäyttöön ja siksi ryhdyin lakto-ovosta vegaaniksi.) Sen sijaan aktivistit hymyilevät, puhuvat rauhallisesti, argumentoiden ja vedoten. Ja kiittävät: ”Hienoa, että söit vain yhden kilon lihaa tänään etkä kahta!”

Haluamme ihmisten ottavan eläimet huomioon, ja siihen tulee rohkaista ja kiittääkin. Kaikki he, jotka ovat pyrkineet parantamaan eläinten asemaa 10, 20, 30 vuotta sitten ja usein erittäin epäkiitollisissa olosuhteissa, ansaitsevat tunnustusta ja paljon muutakin. Heistä harva saa sitä osakseen, sillä harva heidän teoistaan tietää. Toiminta oli vielä vuonna 2013 aika erilaista kuin nykyään. Puhumattakaan vuonna 2007, 1997 taikka 1995. Aktivistin henkilöllisyys ei ollut merkittävää, vaan teko. Emme tiedä, ketkä kaikki ovat mitäkin eläinten hyväksi tehneet. Eikä pidäkään. Mutta tiedämme, että paljon on tehty. Kiitos heille, jotka jo vuosia ja vuosikymmeniä sitten toimivat. Kiitos teille, jotka par´aikaa kamppailette eläinten aseman parantamiseksi. Toimiessanne eläinten vapauttamiseksi olette siellä missä pitääkin: historian oikealla puolella.

Arvostusta kaikille, jotka ovat availleet häkkien, kanaloiden, sikaloiden, navettojen ovia ja osallistuneet eläinten vapautukseen, joko dokumentoimalla hirveyksiä mitä eläimille noissa paikoissa tehdään, taikka toisin tavoin. Kiitos teidän jotkut eläimet ovat saaneet paremman – jopa hyvän – elämän ja yhä useampi vielä tulee saamaan.

Kiitos Lauralle kirjasta. Ja kiitoksesta.