Lahkolaiset. Lelufasistit. Stalinistit. Tankiet. Pelokasta. Ahdasmieliset dogmaatikot. Transfobista toimintaa. Inkvisitio. Vainoharhaista kerettiläisten metsästystä.

Minä olen yksi henkilöistä, joita ja joiden toimintaa on näin luonnehdittu, koska Varjokirjamessut lokakuussa perui Emilia Männynvälin haastattelun hänen uusimman kirjansa Toiste en suostu katoamaan tiimoilta. Nämä kommentit olen nähnyt Instagramissa: useimmat niistä on ns. omien, eli anarkistien ja muiden vasemmistolaisten julkaisemia.

Tämä kirjoitus ei ole pyrkimys vaientaa minuun kohdistuvaa kritiikkiä, vaikka se pahalta tuntuukin, vaan pyrkiä avaamaan syitä ja tilanteita, missä perumispäätös tehtiin. Varjokirjamessut on julkaissut asiasta tiedotteen, joten en toista siinä kerrottua. Puhun omasta näkökulmastani.

Taustaa: Olen järjestänyt Varjiksia vuodesta 2014, Emilian olen tuntenut ainakin vuodesta 2014 saakka, kutsunut toverikseni. Olemme muun muassa henganneet sekä keskenämme että samoissa porukoissa ja tehneet osin samoja hommia, kuten kritisoineet ja vastustaneet valtaapitäviä, poliiseja ja äärioikeistoa.

Huomasin keväällä, että Emilialta on ilmestynyt uusi kirja, ja laitoin sen – sitä lukematta – omalle ehdotuslistalleni, jossa oli lisäksi muun muassa Laura Gustafssonin Mikään ei todella katoa ja Pontus Purokurun Haavamaa.

Sen jälkeen, koska ohjelmaryhmässä oli riittävästi ihmisiä, siirryin muihin työryhmiin ja tehtäviin. Tämä on tapa kierrättää valtaa, jota tapahtumalla ja sen sisällöstä päättävillä toki on: kunkin vuoden Varjokirjamessut-kollektiivi, ja yksistään se, päättää mitä teoksia ja teemoja messuilla käsitellään. Eivät kustantamot, eivätkä mitkään muutkaan tahot. Kun otamme esittelyyn teoksen, on sillä tavallaan siunauksemme. En ole kaikesta Varjiksilla esitellystä yhtä mieltä tai super innoissani, mutta jotta teokset ovat ohjelmistoon päässeet ja siellä pysyneet, on kaikkien sen vuoden kollektiivin jäsenten täytynyt olla ok niiden esittelyn suhteen. Tämä ei tänä vuonna Emilian kirjan, tai oikeastaan sen nimiesseen kohdalla toteutunut.

Itse olisin halunnut, että haastattelu järjestetään. Olimmehan kutsuneet Emilian esiintymään, tapahtumaan oli vain muutamia päiviä, tiesin että saamme perumispäätöksestä niinsanotusti paskaa niskaan, ja oli jokunen muukin syy. Yksi, minkä sekä kollektiiville että Emilialle sanoin, oli että olisi hyvä, että tekstiä käsiteltäisiin muutenkin kuin kehujen kautta. Se olisi minusta voinut onnistua Varjiksilla. Mietin asiaa monesta eri näkökulmasta ja perustelin niitä kollektiiville.

Osaan olla vakuuttava ja saada aikaan asioita, joiden onnistumista on epäilty, haastettu ja vaikeutettu. Mutta kuullessani lukuisia puheenvuoroja siitä, miksi haastattelua ei voitaisi niin lyhyessä ajassa kunnolla järjestää joitain Emilian väittämiä sukupuolesta haastaen, ja kuinka paljon ajatus tässä epäonnistumisesta herätti ahdistusta joissakuissa kollektiivin jäsenissä, jouduin toteamaan, että minun näkemykseni, vaikkakin perusteltu, ei ole sen olennaisempi kuin pätevät perustelut haastattelun perumiseksi. Vaikka itse ajoin haastattelun toteuttamista, en halunnut jyrätä kanssani aikalailla täysin eri mieltä olevia kollektiivin jäseniä.

Kollektiivi koostuu erilaisista taustoista tulevista ihmisistä, ja tietenkin myös siksi koemme ja tarkastelemme asioita paikoin toisistaan eroavista näkökulmista. Itse esimerkiksi olen yliopiston käyneiden vanhempien tytär, ja cis, mutta en ole opiskellut yliopistossa minuuttiakaan. Joku toinen kollektiivista taas on jotain muuta.

Varjokirjamessut-kollektiivi järjestäytyy horisontaalisesti, mikä tarkoittaa sitä, ettei minun sanani ole sen painavampi kuin muidenkaan. Se ei tarkoita, ettenkö olisi puhunut vierailun toteuttamisen puolesta. Kun paskamyrsky somessa alkoi, olin katkera. Olin katkera, koska tiesin niin tapahtuvan. Olin katkera siitä, että minä ja jotkut muut, jotka olimme ajaneet haastattelun toteuttamista, saimme paljon kritiikkiä kasvotusten ja yksityisviestein. Olin katkera siitä, että minun kantani ”hävisi”. Mutta seurattuani ja koettuani lähes kahden viikon ajan meihin kohdistuvaa kommentointia olen ymmärtänyt paremmin, millaisissa ympäristöissä jotkut vähemmistöihin kuuluvat joutuvat operoimaan ja elämään. Se, että muun muassa valta-asetelmat ja satuttaviksi koetut toimet otetaan kriittisesti esiin omissa porukoissa typistetään myrkylliseksi ja muutenkin vittumaiseksi ”woke-aktivismiksi” ja termeiksi ja toiminnaksi mitä yllä luettelen on ollut havahduttava kokemus.

Jotkut meihin kohdistetut vaatimukset ovat mielestäni olleet painostavia: on kyselty kollektiivin jäsenten nimiä ja esiintymisen peruuttamista kannattaneiden on ehdotettu “astuvan esiin”. Tällaista olen kuullut ja lukenut ihmisiltä, joiden luulisi tietävän, että tuommoisen vaatiminen tai esittäminen ei ole ok ja edelleen, teimme päätöksen kollektiivina, vaikka erimielisiä olimmekin.

Ymmärrän varsin hyvin, etteivät ihmiset kollektiivissa tai sen ulkopuolella halua kertoa esimerkiksi ”millä puolella ovat” tällaisessa ilmapiirissä. Tämä on omalta osaltani ensimmäinen kommentti asiasta, josta minulla on ollut sekä tietoa, että vahvojakin mielipiteitä. Olen pantannut näitä, sillä olen halunnut välttyä someväännöiltä ja lisänimittelyltä. Keskustelu kollektiivin sisällä ja sen ulkopuolella on ollut muutenkin repivää. En pelkää konflikteja enkä erimielisyyksiä, mutta niiden seuraukset antiautoritääriselle liikkeelle ja ihmisille siinä huolettavat aina. Syytökset esimerkiksi autoritäärisyydestä ja (lelu)fasismista ovat osuneet arkaan paikkaan.

Emilian teoksesta tapahtumaviikolla puhuessamme ja esiintymisestä vääntäessämme päällimmäinen tunteeni oli huoli. Huoli Varjokirjamessujen yleisöstä (myös vähemmistöihin kuuluvista), huoli kollektiivin jäsenistä ja kollektiivista ylipäätään, sillä olimme niin erimielisiä, huoli haastatteluun kutsutusta Emiliasta, sekä Varjiksista. Olin myös turhautunut, koska kantani oli häviämässä, vaikka minulla oli mielestäni toteutettavia ideoita ja varteenotettavia pointteja. Mutta muillakin oli näkemyksiä, joita piti kuulla ja punnita.

Huolen, katkeruuden ja turhautumisen rinnalle on noussut suuttumus. Ei siitä, että meitä on kritisoitu, vaan määrästä ja tavasta.

Ymmärrän, että Emilia loukkaantui ja suuttui menettelystämme. Olemme todenneet sekä julkisesti että yksityisesti kollektiivin keskusteluissa että eri suunnista tulleeseen kritiikkiin vastatessamme, että tämä oli Varjokirjamessuilta epäonnistuminen. Siis se, että huoli teoksen nimiesseestä tuli kollektiivin käsittelyyn vasta tapahtumaviikolla, josta paljolti johtuen emme kyenneet pääsemään yksimielisyyteen siitä, miten saisimme haastattelun mielestämme skarpisti toteutettua.

Varjokirjamessut tapahtumana, päätöksemme ja kollektiivi sen takana on saanut kritiikkiä, mutta myös kiitoksia, sekä julkisesti että runsaasti myös yksityisesti. Kiitos niistä.

Kuten kiitokset, kuulemme ja luemme myös kritiikin, ja reflektoimme toimintaamme – kuuluu asiaan ja tapoihin.

Minusta on roppakaupalla ”artikkeleita” ja monenmoisia väittämiä ja solvauksia natsien sivustoilla (KVG). Somessa (erityisesti X:ssa) saan aika paljon paskaa niskaan koskivat postaukseni lajisortoa, miesten minuun kohdistamaa häirintää, poliisien tai vartijoiden käyttämää mieli- ja väkivaltaa, äärioikeistoa tai transaktivistin haastattelua. Näen niistä monet ja joskus suutun, mutta pahiten minuun iskevät niiden solvaukset, joita arvostan ja joiden kanssa olen kokenut kaveruutta tai toveruutta. Jotkut sanovat, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Olen eri mieltä. Asioihin, kuten vaikeisiinkin päätöksiin, kohdistuvat kritiikit iskevät ihmiseen.

Se on syytä muistaa, jos antaa kriittistä palautetta niin Emilialle kuin Varjis-kollektiivin jäsenille. Emilia sen enempää kuin Varjokirjamessut-kollektiivin jäsenet eivät esimerkiksi fasisteja ole. Semmoisen väittäminen menee ohi ja yli kaiken kiinnostavan tai tärkeän keskustelun, jonka avulla voisimme päästä eteenpäin ja jatkaa yhdessä kamppailua fasismia, rasismia ja muuta sortoa ja syrjintää vastaan.

Sosiaalisessa mediassa puhutaan ”dogmaattisen ajattelun pesiytymisestä”, ”noitavainoista” ja ”puhdasoppisuuden varjelemisesta” Varjokirjamessuihin viitaten ja mietin – siis ihan aidosti pohdin: ajattelevatko näin kirjoittavat ihmiset, että minut ja muut esiintymistä puolustaneet on ulkopuolelta tai joidenkin ”pahojen woke-aktivistien” toimesta jyrätty, ilman että olemme halunneet, osanneet tai uskaltaneet sanoa vastaan? Vai ovatko kaikki, esiintymisen perumista vastustaneetkin, kaikkea tai jotain edellämainittua?

Olen sanonut kaikille, joiden kanssa olen asiasta puhunut, että kukaan meistä ei sinänsä puolustanut teoksen nimiesseetä. Kaikki näkivät siinä ongelmallisia kohtia (ongelmallinen on termi, jota olen itse jatkuvasti käyttänyt), mutta siitä, toteutammeko Emilian haastattelun ja jos, niin miten käytännössä sen teemme syntyi erimielisyyttä, jonka olemme tiedotteessa kertoneet. Varjokirjamessut ei tule kollektiivina asiasta tiedotetta yksityiskohtaisemmin tiedottamaan. Emme voi. Olimme niin erimielisiä sekä esiintymisen toteuttamisesta, peruuttamisesta että joistain esseen osista. Meillä oli tekstistä erilaisia tulkintoja, ja käytimme siinä näkemistämme ongelmista eri termejä.

Toivon, että niitä esseen kohtia avataan. Tiedon lisääminen sukupuolten moninaisuudesta ja siihen liittyvistä monista seikoista, kuten transsukupuolisten kokemuksista on eittämättä tarpeen.

Myös turvallisemmista tiloista tarvitaan keskustelua. Turvallisemmat tilat ja niiden vaarantuminen tarkoittaa ihmisille eri asioita. Se, minkä joku kokee turvattomaksi, on toiselle täysin ok ja minkä joku kokee nimenomaan luovan turvallisuutta herättää joissain turvattomuutta. Erilaiset tulkinnat hankaloittavat ongelmiin puuttumista ja turvallisempien tilojen periaatteisiin vetoamista.

Vallasta ja vastareaktioistakin voisin kirjoittaa, mutta en nyt. Siitä riittää pohdittavaa, ja toivon että mahdollisimman moni niin tekee.